Kataja Suitsuke

Vanhan aarnimetsän laidalla seisoi erikoisen näköinen talo. Talo kuului metsäläisnoidalle, Talon takana kohosi vanha kuusikko. Valtavat jättiläiset seisoivat paikoillaan - olivat nähneet maat ja taivaat, talven kireät pakkaset, kesän lämmön, kevään ensimmäiset kaatosateet ja syksyn kovimmat myrskyt. Mutta ne eivät kaatuneet; eivät antaneet periksi koskaan. Ne ovat olleet täällä ennen meitä ja jäävät tänne vielä meidän jälkeemme. Pihamaalla kuitenkin kasvoi vanha kataja. Eräänä talvena, vain vasta vähän aikaa sitten, talven ensimmäinen lumimyrsky oli liian voimakas, tuuli puhalsi lunta, kietoen katajan kylmään kouraansa. Katajan juuret antoivat periksi ja näin sen elämä tämän metsäläisnoidan pihapiirissä oli tullut päätökseensä. Noita itki kovasti pihakatajaansa. Mutta kataja vastasi;

"Älä sure minua. Olen elänyt pitkän ja hyvän elämän suojellessani tätä pihapiiriä. Pyhyyteni jatkuu nyt toisessa muodossa. Minä elän vielä tämän jälkeenkin; pieninä paloina ihmisten maailmassa, kun he hengittävät savuani sisäänsä. Siunaa minut, valuta kyyneleesi rungolleni. kun olen poissa."